Jotta välttäisin jatkossa paluun näihin mittoihin, on matkattava mielikuvissa paisumisen alkulähteille. Teini-iässä en olisi ikinä voinut uskoa että minä olisin joskus vielä ylipainoinen. Tällä hetkellä painan tuplaten saman kuin mitä 15-vuotiaana. Harrastin aktiivisesti kilpaurheilua ja siitä piti tulla urakin. Kunnes kaikki meni pieleen 17-vuotiaana. Elämä todellakin iski vasten kasvoja. Vain pienen pieni virheliike harjoituksissa ja kaikki haaveeni olivat historiaa, pelkkää tavoittamatonta unelmaa. 3 kuukautta odotin polvileikkausta, viimeisen kuukauden ennen leikkausta kävelin kyynärsauvoilla - kirurgin mukaan en muuten koskaan kävelisi jalalla enää. Leikkaus meni hyvin, mutta jo seuraavana päivänä kirurgi pudotti lopullisen pommin; polvi jäisi jäykäksi enkä enää koskaan pystyisi jatkamaan harrastustani.

Jotain kuoli syvältä sisältäni. Tuntui että elämältäni putosi pohja. Olin elänyt harrastukselleni ja olin yhtä kuin harrastukseni. Jouduin aloittamaan alusta ja pohtimaan kuka minä oikein olen ja mikä minusta voisi tulla.

20-vuotiaana synnytin esikoiseni ja olin ensimmäistä kertaa virallisesti ylipainoinen. 2 kuukautta esikoisen syntymästä olin jo normaalipainossa. Sain huomata, ettei mieheni ollutkaan se ihminen joksi häntä luulin. Tukeni ja turvani, rakkauteni teki elämästäni yhtä helvettiä. Ainoa lohtuni oli ruoka. Söin täyttääkseni tyhjiötä sisälläni. Helpottava ero armahti minut juuri ennen 22. syntymäpäivääni. Puoli vuotta erosta olin taas normaalipainossa. Ja tapasin Sen Oikean (joka muuten yhä edelleen on Se Oikea ). Parisuhteemme alku ei ollut helpoimmasta päästä, olin aika traumatisoitunut edellisestä suhteesta jossa oli niin fyysistä kuin psyykkistä väkivaltaa. Mutta selvisimme siitä yhdessä. Liekö juuri tästä syystä yhteiselomme sujunut helposti? Vai onko tämä Jumalan anteeksipyyntö eksästäni Niin tai näin, parisuhde ja sen laatu ei enää ole syypää lihomiseeni.

Pikkuhiljaa, salakavalasti painoa vain alkoi kertyä. Ehkä omalta osaltaan lukuisat kortisonikuurit olivat osatekijä, mutta todellakin vain osatekijä. Alkaessani odottaa toista lastani painoin 99kg. Raskauden lopussa 111kg. Imetyksen loputtua 117kg. Hengästyin sitoessani kenkiä jalkaani. En jaksanut tehdä mitään. 1.1.2008 päätin että nyt on aika tehdä jotain. Lapset tarvitsevat äitiään. Ja (mainoslausetta siteeraten) koska minäkin olen sen arvoinen! Pääsyy lihomiseeni on ollut se, etten ole arvostanut itseäni. Vanhoista päiväkirjoistani löytyy vain negatiivisia asioita minusta. Olen ollut itse itseni pahin vihollinen. Kiusaaja. Ja tällä tavalla luonut sisälleni tyhjiön jota täytin syömällä. Ja mitä isommaksi kasvoin, sitä suuremmaksi muodostui tyhjiö. Kierre oli valmis.

Monta vuotta jatkuneen kierteen katkaisu ei ole ollut helppoa. Vieläkin sorrun itseni vähättelemiseen ja sättimiseen. Onneksi jo aika harvoin. Olen oppinut, että tyhjiön voi täyttää myös liikunnalla, lasten kanssa puuhailulla, neulomisella, käsitöillä ylipäänsä. Ja olen oppinut pitämään itsestäni. Kunpa vielä oppisin pitämään vähemmän suklaasta ja sipseistä...