Coressa ja salilla ehdin käydä muutamaan otteeseen, kun flunssa jälleen iski. Molemmat lapset kanssa sairastivat samaan aikaan kanssani, joten ei paljon saanut levättyä ja tauti pitkittyi. Muutama päivä pitäisi vielä malttaa huilata. Mikä ihme siinä onkin, että juuri kun on saanut draivin päälle pitää aina tulla jotain? No, ei kun tsempillä eteenpäin taas.

Paino on pysynyt samoissa lukemissa, mutta se on positiivista sillä yleensä sairauksien aikana syön niin paljon herkkuja että vaaka ampaisee kohti nousevia lukemia. Vaan EI tällä kertaa :D Pienillä askelilla eteenpäin. Kunhan joku aamu on niin paljon joutoaikaa, otan mitat - ne kun monesti kertovat edistyksestä paljon paremmin kuin pelkkä paino!

Jotta välttäisin jatkossa paluun näihin mittoihin, on matkattava mielikuvissa paisumisen alkulähteille. Teini-iässä en olisi ikinä voinut uskoa että minä olisin joskus vielä ylipainoinen. Tällä hetkellä painan tuplaten saman kuin mitä 15-vuotiaana. Harrastin aktiivisesti kilpaurheilua ja siitä piti tulla urakin. Kunnes kaikki meni pieleen 17-vuotiaana. Elämä todellakin iski vasten kasvoja. Vain pienen pieni virheliike harjoituksissa ja kaikki haaveeni olivat historiaa, pelkkää tavoittamatonta unelmaa. 3 kuukautta odotin polvileikkausta, viimeisen kuukauden ennen leikkausta kävelin kyynärsauvoilla - kirurgin mukaan en muuten koskaan kävelisi jalalla enää. Leikkaus meni hyvin, mutta jo seuraavana päivänä kirurgi pudotti lopullisen pommin; polvi jäisi jäykäksi enkä enää koskaan pystyisi jatkamaan harrastustani.

Jotain kuoli syvältä sisältäni. Tuntui että elämältäni putosi pohja. Olin elänyt harrastukselleni ja olin yhtä kuin harrastukseni. Jouduin aloittamaan alusta ja pohtimaan kuka minä oikein olen ja mikä minusta voisi tulla.

20-vuotiaana synnytin esikoiseni ja olin ensimmäistä kertaa virallisesti ylipainoinen. 2 kuukautta esikoisen syntymästä olin jo normaalipainossa. Sain huomata, ettei mieheni ollutkaan se ihminen joksi häntä luulin. Tukeni ja turvani, rakkauteni teki elämästäni yhtä helvettiä. Ainoa lohtuni oli ruoka. Söin täyttääkseni tyhjiötä sisälläni. Helpottava ero armahti minut juuri ennen 22. syntymäpäivääni. Puoli vuotta erosta olin taas normaalipainossa. Ja tapasin Sen Oikean (joka muuten yhä edelleen on Se Oikea ). Parisuhteemme alku ei ollut helpoimmasta päästä, olin aika traumatisoitunut edellisestä suhteesta jossa oli niin fyysistä kuin psyykkistä väkivaltaa. Mutta selvisimme siitä yhdessä. Liekö juuri tästä syystä yhteiselomme sujunut helposti? Vai onko tämä Jumalan anteeksipyyntö eksästäni Niin tai näin, parisuhde ja sen laatu ei enää ole syypää lihomiseeni.

Pikkuhiljaa, salakavalasti painoa vain alkoi kertyä. Ehkä omalta osaltaan lukuisat kortisonikuurit olivat osatekijä, mutta todellakin vain osatekijä. Alkaessani odottaa toista lastani painoin 99kg. Raskauden lopussa 111kg. Imetyksen loputtua 117kg. Hengästyin sitoessani kenkiä jalkaani. En jaksanut tehdä mitään. 1.1.2008 päätin että nyt on aika tehdä jotain. Lapset tarvitsevat äitiään. Ja (mainoslausetta siteeraten) koska minäkin olen sen arvoinen! Pääsyy lihomiseeni on ollut se, etten ole arvostanut itseäni. Vanhoista päiväkirjoistani löytyy vain negatiivisia asioita minusta. Olen ollut itse itseni pahin vihollinen. Kiusaaja. Ja tällä tavalla luonut sisälleni tyhjiön jota täytin syömällä. Ja mitä isommaksi kasvoin, sitä suuremmaksi muodostui tyhjiö. Kierre oli valmis.

Monta vuotta jatkuneen kierteen katkaisu ei ole ollut helppoa. Vieläkin sorrun itseni vähättelemiseen ja sättimiseen. Onneksi jo aika harvoin. Olen oppinut, että tyhjiön voi täyttää myös liikunnalla, lasten kanssa puuhailulla, neulomisella, käsitöillä ylipäänsä. Ja olen oppinut pitämään itsestäni. Kunpa vielä oppisin pitämään vähemmän suklaasta ja sipseistä...

Toinen askel vakaa päätöksen jälkeen oli ottaa yhteys kuntovalmentajaan. Vaihtoehtoja ei täällä kaakon kulmilla kovin montaa ole, mutta yksi on ylitse muiden tuttavien juttujen perusteella. Hänelle eilen laitoin sähköpostia ja pikaista vastausta tulikin jo!

Kuntovalmentaja palaa asiaan huomenna ja alamme yhdessä rakentaa minulle toimivaa kokonaisuutta. Oma selkäranka tuntuu olevan onkilieron luokkaa, joten tuntuu hyvältä ajatella että on joku joka potkii ja tukee tulevalla matkalla. Ensimmäisenä tehtävänä on pitää ruokapäiväkirjaa, joka sitten käydään läpi ja sen jälkeen tehdään ruokavalio. Ei enää tekosyitä siis. Tosin tiedän jo nyt, että ruokapäiväkirjasta tulee siistimpi kuin mitä normaalit syömiseni olisivat - kun jokaisen suupalan kirjoittaa ylös ja tietää vieraan henkilön lukevan jokaisesta murusesta, nostaa se kynnystä syöpötellä aivan surutta Tehokasta jo tämäkin siis...

Olen 30-vuotias kahden vilkkaan pojan äiti ja jotenkin olen lapsien myötä päästänyt otteen lipsumaan. Painoa on kertynyt niin paljon, että se lakkasi olemasta valtionsalaisuus... Isoimmillaan olen painanut 117kg. Jep. Sopiva paino, jos olet mies ja 220cm pitkä... Mitään varsinaista ongelmakohtaa kropassani ei ole vaan paino on jakautunut hyvinkin tasaisesti eikä monikaan uskoisi että tälläkin hetkellä painan vielä 101,5 kg.

Alimmillaan tänä vuonna paino oli jo lähellä 89 kiloa mutta 2,5 kuukauden yhtämittainen sairastelu ja kortisonikuuri saivat otteen lipsahtamaan. Kunnes mitta tuli täyteen joulun jälkeen vaa'alle astuessani. Ensimmäisenä epäusko ja tyrmistys; ei voi olla totta että paino on taas kolminumeroinen lukema. Sen jälkeen suuttumus ja viimeisenä sisuuntuminen. Perhana, suomalainen nainen ei luovuta!

Olen 170cm pitkä ja harrastan paljon liikuntaa. Olen siis aktiivinen ja hyväkuntoinen läski. Syöminen tai pikemminkin herkuttelu on ongelmani. Tähän palaan myöhemmin vielä.

Viimeiset 12 vuotta olen ollut ylipainoinen ja olen testannut varmaan kaikki mahdolliset laihdutusmuodot nutrilet-kuureista painonvartijoihin. Josko nyt vihdoin muuttaisin elintapojani yksi kerrallaan terveellisempään ja kevyempään suuntaan. Pysyvästi.

Kenelle kirjoitan tätä blogia? Pääsääntöisesti itselleni, mutta toivon tänne eksyvän lukijan saavan itselleen samaa sisua ja ennenkaikkea toivoa; vaikka kuinka peilikuva itkettäisi ja röllykkävuori peittää näkyvyyden varpaisiin, ei anneta periksi. Pahoina päivinä ja jumikausina kannustuskaan ei olisi pahitteeksi ;)